Jos olisin lintu, liitäisin terassiltamme Borromeo-saarten yli pohjoiseen, ottaisin ilmaa siipieni alle ja ylittäisin Alppien ensimmäiset jyrkänteet, kipuaisin Napoleonin profiilia muistuttavalle vuorelle ja asettuisin ikikuusen oksalle. Etsisin joen uoman ja suvannon juuri ennen vesiputousta, siellä missä taimenen poikaset telmivät. Koska emme ole lintuja, ajamme autolla puoli tuntia serpentiinitietä Cicognaan, vuoristokylään, josta pääsemme patikoimaan Pogalloon.
Cicogna ja Pogallo ovat Val Granden kyliä, ja Val Grande on nykyisin Italian suurin kansallispuisto. Se on suunnilleen Helsingin kokoinen alue, jonka vuorten rinteisiin ja jyrkänteisiin syntyi vuosisatojen aikana polkuja asutusten välille.
Cicognassa asuu nykyisin 16 ihmistä, mutta keskiajalla väkeä oli niin paljon, että kylään piti rakentaa kirkko. Tie on mitoitettu hevoskärryille. Kiviaita tukee vuorenseinämän soraisimpia kohtia. Jyrkänteen puolella aitaa ei ole, sillä hevoset ilmeisesti pysyivät tiellä paremmin kuin holtittomat autoilijat ja maastopyöräilijät. Ehkä kuljettaja joutui ohjastamaan hevostaan mutkissa, jotka ovat niin tiukkoja, että auto ei niissä kerralla käänny vaan on otettava pieni peruutus ennen kuin menosuunta löytyy. Suunnilleen sadan metrin välein on ohituslevennys, mutta vastaantulijoita on onneksi harvoin.
Patikkaretki Cicognasta Pogalloon vie runsaat puolitoista tuntia suuntaansa ja levähdys lähteellä vartin. Kyllä siellä viihtyisi pitempäänkin, mutta kun tarjolla ei ole ruokaa, on palattava. Polku on pengerretty vuoren seinään – gneissiä se on, Italiassa harvinaista, Suomessa yleistä. Aurinko paistaa ja puiden oksat pilkottavat täpliä kivikkoiselle tai juurten peittämälle pinnalle.
Pogallossa ei asu enää vakituisesti kukaan, vaikka 1800-luvun lopulla paikka työllisti satoja ihmisiä. Osa taloista on viime vuosikymmeninä korjattu vapaa-ajan käyttöön, aurinkopaneelit katoilla ja satelliittiantennit palvelevat kolmeatoista kylässä usein aikaansa viettävää. Matkapuhelinverkko ei yllä Pogalloon asti eikä sinne vievälle polulle, paikalle pääsee vain kävellen ja suurimmat tavarat toimitetaan perille helikopterilla. Enrica siivoaa miehensä kanssa edellisen viikonlopun juhlapaikkaa. Joka heinäkuun ensimmäisenä viikonloppuna Pogallossa muistellaan kylän ja laakson historiaa, josta värikkyyttä ei puutu.
1800-luvun loppupuolella Maggiore-järvelle, Pallanzaan, saapui sveitsiläismies Karl (Carlo) Sutermeister. Hänen isänsä oli vaurastunut kehruukoneilla ja perustanut ensimmäiset tekstiilitehtaat Italian Bielaan, josta suurimmat ja tunnetuimmat italialaiset vaatebrändit ovat saanet alkunsa. Carlo ihastui järviin, vuoristoon ja paikalliseen aatelistyttöön. Hän löysi Pogallon ja sen ympäristön sankat metsät. Niiden hyödyntämiseen tarvittiin paitsi työvoimaa niin myös sahalle sähköä, jonka tuottamiseen hän vangitsi vesiputouksen ja perusti yhden Italian ensimmäisistä vesivoimaloista. Sähköä tarvittiin myös kaapelihissiin, jolla puutavara kuljetettiin Cicognaan ja sieltä hevoskuormissa Maggiore-järven rantaan. Duomon rakentamisessa käytetty puutavara tuli Pogallosta. Vuonna 1890 kylässä vallitsi kultakuumeen tunnelma. Neljänsadan työntekijän perheillä oli koulu, lääkäri ja poliisiasema. Putkaakin tarvittiin.
Carlo oli myös mukana perustamassa pankkia, jonka asiakkaina mekin olimme, kun muutimme Stresaan. Nyttemmin se on fuusioitunut suurempaan. Suuruudenhullu kaveri, jonka investoinnit 1900-luvun alussa eivät enää sujuneet voittoisasti, sillä Carlo kuoli viisikymppisenä vuonna 1907 Pallanzassa melkoisesti köyhtyneenä. Sähkölaitos suljettiin, kaapelihissistä tuli käyttökelvoton, ja hänen rakentamansa kartanorakennus raunioitui.
Pogallon kylään jäi joitakin asukkaita, metsästäjiä perheineen. Siitä tuli yksi partisaanien käyttämistä asutuskeskuksista toisen maailmansodan loppurytäköissä.
Fasismi alkoi kehittyä ensimmäisen maailmansodan jälkeen Italiassa 1920-luvulla. Mussolinin vastustajia oli useista eri poliittisista ja sosiaalisista piireistä, joilla oli keskenään ristiriitaisia tavoitteita ja jotka eivät koskaan löytäneet keskuudestaan yhteistä johtajaa tai riittävän pitkään toiminutta valtakunnallista johtoryhmää. Yksi vaikeuksista oli kommunikointi, yksiköt vaikeakulkuisessa maastossa kaukana toisistaan eivät saaneet riittävästi ajankohtaista tietoa fasistien ja saksalaisten etenemisestä tai toistensa toiminnan onnistumisista tai tappioista.
Kun nautimme kesäisestä päivästä huikean kauniissa maisemassa Pogallossa, taulu Carlon rakentaman kartanon seinässä kertoo kesäpäivästä, jolloin saksalaiset piirittivät kylän. Sieltä löytyneistä partisaaneista 17 mestattiin paikan päällä kesäkuun 18. päivänä 1944. Talot sytytettiin palamaan. Saksalaiset paikansivat partisaanien mahdollisesti asuttamia kyliä talvella, jolloin lumessa näkyi jälkiä ja taloista nousi savua. Tänään kuulemme joka päivä järkyttäviä tarinoita Ukrainasta ja siksi kotimme lähellä 80 vuotta sitten tapahtuneet hetket pysähdyttävät.
Yhdistyneitten joukot nousivat maihin 6.6.1944 Normandiassa. Rooma oli vapautettu fasistien kynsistä 4.6.1944. Pohjois-Italia oli pitkään fasistien ja natsien vallassa. Partisaanit saivat paikka paikoin pieniä voittoja, mutta vaikka kansa kärsi, moni vanhempi ohjasi henkensä uhalla nuoret poikansa fasistien armeijaan.
Kaksi päivää Pogallon mestauksen jälkeen ammuttiin 43 partisaania Maggiore-järven rannalla, Fondotocessa. Heidät oli vangittu useista Val Granden kylistä, eikä kaikkia tapettu löytöpaikalla. Natsit halusivat näyttää kansalle, kuinka heidän vastustajilleen käy. Partisaaneja pidettiin ja kidutettiin koulurakennuksen kellarissa Verbanian Intrassa ja marssitettiin sieltä kolmen jonossa muutaman kilometrin matkan asutuksen läpi mestauspaikalle. Rivin ensimmäiset joutuivat kantamaan plakaattia, jossa luki: Italian vapauttajia vai roistoja? Heistä yksi oli 33-vuotias nainen, Cleonice Tomassetta, raskaana, paennut miehensä mukana Roomasta pohjoiseen. Mies ei ollut paikalla, kun Cleonicen kylä piiritettiin.
Yksi 43:sta pelastui, 18-vuotias Carlo Suzzi. Hän jäi kuolleiden tovereiden alle, pääsi illan tullen pakenemaan jokivarren heinikköön, löysi talon, jonka isäntä vanha mies otti hänet sisään, puhdisti hänen haavansa ja piilotti hänet kastanjalehtikasaan juuri ennen kuin saksalaiset tulivat etsimään mahdollisesti piiloutuneita vastustajiaan. Carlo Suzzi kuoli 91-vuotiaana, hän oli naimisissa Italiassa ja sai kaksi tyttöä ja pojan. Jossain vaiheessa hän muutti Thaimaahan, jossa hänellä on myös poika. On helpottavaa ajatella, että Carlo Suzzi kauhukokemustensa jälkeen onnistui löytämään tasapainon elämäänsä.
Kauhutarinoita Ukrainasta kuulemme jatkuvasti. Toivottavasti kohta kuulemme sodan loppumisesta, vain se tuo mahdollisuuden selviytymisille.
Kulkuri ja Joutsen 