Kulkuri ja Joutsen

Aurinkoisena syysaamuna Rooman lentokentällä kohtasimme vanhat tutut, tupsupipoisen asiantuntijamme Aino Katermaan ja parikymmentä Italian historiasta kiinnostunutta ystävää. Korona katkaisi matkasuunnitelmamme yli kahdeksi vuodeksi, joten vastaanottoaulassa hymyt olivat herkässä ja monet uskalsivat halata, jopa ilman maskeja. Tauti ei enää tapa, jos sen saa.

            Paljon on tässä välillä tapahtunut, maailma on entistä epävakaampi, harvoin ilotellaan entiseen malliin, ehkä iälläkin on merkityksensä, mutta historia ei ole muuttunut. Siitä haluamme tietää enemmän. Aatelisilla ja mahtisuvuilla oli tuhansia tai ainakin satoja vuosia sitten monia ylellisyyksiä, muttei tieteellistä tietoa kaikista niistä asioista ja yksityiskohdista, jotka nyt helpottavat kansojen elämää kaikkialla. Sivistyksestä huolimatta maailmassa edelleen soditaan ja yhä lähempänä rajojamme.

MONTECASSINO

Montecassinon lähistöllä Liittoutuneiden armeijakunnan sotilaiden kunniaksi pystytettyjen vaaleitten hiekkakivisten hautapaasien silmänkantamattomiin jatkuva meri hiljensi meidät täysin. Toisen maailmansodan viimeisimmät taistelut veivät kymmeniätuhansia henkiä molemmilta puolilta. Marokkolaiset joukot hyökkäsivät ensimmäisinä natsirintaman läpi, mutta heidän muistomerkkiään emme nähneet, sitä vastoin ajoimme hiljaa italialaisten sotilaitten hautausmaan ohi. Puolalaisten sotilaitten muistomerkkinä on yli tuhat laattaa ristin alla rinteessä luostarin alapuolella, juuri siellä missä he mies miestä vastaan taistellen antoivat henkensä pyrkiessään luostarin rauniolle. Liittoutuneet olivat tuhonneet pommeilla Montecassinon luostarin, vaikka paavi oli anonut sen koskemattomuutta. Toisen maailmansodan osapuolet kaivautuivat juoksuhautoihinsa kukkulan molemmin puolin ja pysyivät asemissaan nelisen kuukautta. Jyrkät rinteet ja vaikeakulkuinen maasto oli Liittoutuneiden sotilaiden esteenä heidän yrittäessään päästä Roomaan.

Kun amerikkalaisille selvisi, että Montecassinon luostarin tuhoaminen oli virhe, he rakensivat sen uudelleen sodan jälkeen. Saksalaiset olivat onneksi ehtineet viedä luostarin kallisarvoisimmat taideaarteet ja mm. piirustukset turvaan. Yksi säilyneistä ja paikalleen palautetuista aarteista on Botticellin maalaus Pyhästä perheestä.

Montecassinon alueella tiedetään volskien, muinaisen itaalisen kansan asuneen jo ennen kuin roomalaiset valtasivat kukkulan 400 eKr. ja perustivat sille linnayhteisönsä, Cassinumin. Sata vuotta myöhemmin roomalaisilla oli kukkulan laella Apollon temppeli. Kukkulakaupunkiin rakennettiin myös amfiteatteri ja teatteri. Roomalaisten tie, Via Latina, vei kaupunkiin.

Muutama sata vuotta ajanlaskumme alun jälkeen kristinusko alkoi saada alaa. Kuten kaikissa uskonnoissa, niin myös kristinuskon omaksuneitten joukossa syntyi henkilöitä, jotka erakoituivat jumalallisine ajatuksineen luoliin tai muutoin muusta asutuksesta erilleen. Montecassinon rinteillä oli useita tällaisia toisistaan erillisiä luola-asukkaita, joita paikallisväestö huolsi tarjoamalla ruokaa ja vaatteita. He saivat palkkioksi elämänohjeita ja siunauksia töilleen. Vähitellen erakot löysivät toisensa ja perustivat Montecassinon luostarin 520 jKr. Benediktus Nursialainen oli Spoletosta. Hänen ajatuksiaan ei siellä arvostettu, mutta kun hän löysi Montecassinon, hän nousi nopeasti luostarin johtajaksi. Benediktiiniluostareita syntyi vähitellen lisää, yhteensä 12. Mottona oli ORSO & LAVORA, rukoile ja tee työtä. Munkit viljelivät maata, myivät viljaa ja valmistamiaan tuotteita ja neuvoivat paikallisia asukkaita monella eri elämänalueella. Väestö oli niin kiitollisia saamistaan elämänohjeista, että moni lahjoitti luostarilaitokselle omaisuutensa, myös maata ja tiloja. Vaurastunut luostari palkkasi siviiliväestöä tekemään raskaimmat askareet, jolloin munkeille jäi aikaa asioiden miettimiseen, kirjoitustyöhön ja luostariin pyrkivien kouluttamiseen. Benediktuksen asemasta tuli niin merkittävä, että ostrogoottien kuningas Totila päätyi useiksi viikoiksi luostariin pohtimaan elämän syvällisyyttä ja maailman menoa hänen kanssaan. Luostarista tuli todella rikas. Se herätti vähin erin ihmetystä, jolloin syntyi useita vastarintaliikkeitä.

Langobardit tuhosivat Montecassinon luostarin 700-luvun alussa. Benediktuksen palsamoitu ruumis vietiin Ranskaan.

Paavi Gregorius rakennutti luostarin uudelleen, mutta luostari tuhoutui vain parisataa vuotta myöhemmin saraseenien hyökätessä Montecassinoon. Munkit pakenivat erinäisten mutkien kautta Capuaan, jonne syntyi luostari vuonna 949. Tuhatluvun alussa Montecassinoon rakennettiin taas uusi luostari, jossa asui parisataa munkkia. Luostarista tuli eräänlainen kustantamo. Siellä kirjoitettiin teoksia, kopioitiin muualta sinne tulleita teoksia, niitä käännettiin eri kielille ja niistä latinaksi. Lääketieteellinen kirjallisuus nousi yhdeksi tärkeimmistä aloista.

Benediktiiniluostarien merkitys väheni 1200-luvulla, kun fransiskaanit eli kiertävät kerjäläismunkit saivat kannattajia puolelleen. Maanjäristys tuhosi rakennuksia 1349 ja paikkoja hajosi myös Napoleonin sodissa 1700-luvulla, kunnes liittoutuneet tuhosivat paikan maan tasalle 1944. Nyt luostari on suorastaan loistelias. Sen tiloissa toimii mm. hengellinen oikeuslaitos. Munkkeja on parikymmentä.

CAPUA

Capua oli historiallisessa mielessä matkamme tärkein kohde. Sen paikalla on ollut asutusta tuhansia vuosia ennen ajanlaskumme alkua. Vanha Capua, Santa Maria Capua Venere, on paikka, jossa muinaiskansa samnilaiset eli oskit, asuivat ennen kuin roomalaiset ottivat vallan vuonna 90 eKr. Oskien piirtokirjoituksia luetaan oikealta vasemmalle, kun taas etruskitekstejä luetaan eri suuntaan. Toiseksi pisin säilynyt etruskiteksti, Tabula Capuana, on museossa Berliinissä, ja se on löytynyt juuri Capuasta.

            Jo 300 eKr. roomalaiset rakensivat Via Appian, joka nopeutti matkaa Capuaan. Via Latina oli hitaampi kulkiessaan vuorten yli. Capuasta tuli Campanian tärkein kaupunki, Rooman valtakunnan kolmanneksi suurin, ja tukikohta taisteluissa Karthagoa vastaan. Talvella ei taisteltu vaan levättiin. Koska capualaiset sallivat karthagolaisten leiriytyä talveksi kaupungin lähelle, roomalaiset suuttuivat ja rankaisivat capualaisia ottamalla pois heidän maaoikeutensa. Osa siirrettiin muualle orjiksi ja paikalle tuotiin uutta porukkaa, joista kehittyi vuosisatojen myötä pientilallisia.

            Capua oli vauras kaupunki. Oli kylpylä ja teatteri. Keisari Augustus rakennutti Capuaan akveduktin vuorilta. Me saimme kävellä ja ihmetellä yllättävän hyvin säilynyttä Rooman valtakunnan toiseksi suurinta gladiaattorien areenaa, jota käytettiin aikoinaan koulutuskeskuksena. Spartacus oli Capuasta, toimi Julius Caesarin konsulina, mutta kun hän nousi ratsujoukkoineen kapinaan vuonna 70 eKr., hän menetti yhteenotossa henkensä.

            Rooman valtakunnan luhistumisen jälkeen gootit valtasivat Capuan 500 jKr. Langobardit rynnistivät seuraavina ryöstöretkilleen. Saraseenit polttivat Capuan vuonna 840 jKr. ja sieltä paenneet asuttivat Casiliumin, missä nykyinen Capua-niminen kaupunki sijaitsee. Normannien aikaan tiloista kasvoi voutikuntia. 1000-luvulla Capua siirtyi Beneventon suurruhtinaan hallintaan. Kun Anjout ranskasta nousivat eteläisen Italian hallitsijasuvuksi 1200-luvun lopulla, Capuasta tuli osa kuningaskuntaa. 1500-luvulla aragonialaiset olivat vallassa ja heidän suvustaan nousi sotilaaksi Cesare Borgia, joka sattui olemaan vielä paavin poika. Hän oli todellinen raakalainen, joka lahtasi tunteettomasti väkeä Capuasta. 

Capuan entisestä loistosta ei komean sillan ja roomalaisten raunioiden lisäksi ole juuri mitään jäljellä, joten tavanomainen turisti sinne tuskin eksyy.

Sant Agata de’Goti

Me Reijon kanssa olemme aina iloisia törmätessämme Goethen matkakohteisiin runsaan parin sadan vuoden takaa. Sant Agata on kukkulakaupunki Mantorano-rotkon mutkassa ja yksi Goethen ystävien huvilakaupungeista, ja edelleen niin viehättävä paikka, että sinne tekisi mieli mennä uudestaan.

            Agata on alkujaan samnilaiskaupunki, asuttu satoja vuosia ennen Rooman valtakunnan syntymistä. Sijainti viehätti aatelisia Goethen aikaan 1700-luvun lopulla niin paljon, että he asustivat kukkulan rinteillä huviloissaan ainakin osan vuotta. Antiikkiliikkeistä, taidekaupoista ja vaateputiikeista päätellen kaupungin asukkaat ja heitä tervehtimään tulevat ystävät ovat edelleen maksukykyistä joukkoa.   

            Roomalaiset antoivat kaupungille Castrumin arvon puunilaissotien jälkeen, koska paikkakunnan väki oli hoitanut sotilaitten talvimajoitustarpeita kiitettävästi. Rooman valtakunnan luhistumiseen vaikuttaneet nykyisen Ukrainan suunnasta tulleet gootit ottivat St. Agatan valtaansa 400 jKr. He olivat goottien ensimmäistä aaltoa, toinen aalto tuli vähän myöhemmin ja kauempaa idästä. Gootit ei ollut yhtenäinen joukko, heillä ei ollut edes yhteistä uskontoa.

Langobardit olivat enimmäkseen areiolaisia, yksijumalaisia, alkujaan Elben alajuoksulta, germaaninen kansa. Heille isä-poika-pyhähenki -kolminaisuus ei ollut uskonnon ydin, vaikka he uskoivat myös poikaan. Langobardien valtaannousun jälkeen Agataa hallitsi vouti, castaldi. Elämä sujui kaikessa rauhassa katolilaisten rinnalla, kunnes Kaarle Suuri tuli Ranskasta 700 jKr. ja langobardit joutuivat väistymään Agatasta. Alueet liitettiin Pohjoisesta levittäytyneeseen frankkien valtakuntaan, vaikka Kaarle ei ottanut Etelä-Italiaa yhtä tiukkaan hallintaansa kuin pohjoisen, sillä hän halusi kunnioittaa Konstantiopolia. Parisataa vuotta myöhemmin St. Agata siirtyi Beneventon alaisuuteen eli kirkkovaltioon ja 970 jKr. Agatasta tehtiin hiippakunta, ja paikkakunnalle tuli piispanistuin ja palatsi.

Agatasta tuli normannien kuningaskunnan osa 1090 jKr., jolta ajalta romaaniset kirkot ja bysanttilaiset koristeet ovat peräisin. Ainakin yksi komea sipulitorni kimmeltää edelleen kaupungin siluetissa. Tuhatluvulla rakennettuja palatseja ja patsaita on kaikkialla, ja 1600-luvun lopulla kaupunkia ravistaneen maanjäristyksen tuhot on korjattu. Saimme väännetyksi jopa kirkon oven auki ja pääsimme sisään katselemaan rakentamisen kerrostuneisuutta. Ulko-oven yläreunassa olevien omituisten hahmojen alkuperä on ajalta ennen kristinuskoa, oven reunapilarit myös. Materiaalien kierrätystä on siis harrastettu kaksi tuhatta vuotta, ehkä enemmänkin.

            Ranskalainen Drengot-suvun edustaja toimi Agatan kreivinä normannikuninkaan alaisena, mistä muistona kunta on edelleen nimeltään Sant’Agata de’Goti. Kaupungin rikastumista auttoi Tocco-kylästä varastettu pyhäinjäännös, äitien suojelupyhimys San Menna-kirkossa. Siitä tuli pyhiinvaelluskohde 1100-luvulla. Erilaisten dynastioiden ja liittojen jälkeen Agatan valta siirtyi Carafa-perheelle, ja kaupunki säilyi kreivikuntana kunnes feodalismi poistettiin. 

BENEVENTO

Beneventon kunta ja kaupunki on pitkään ollut osa kirkkovaltiota eikä kuulunut Etelä-Italian ja Sisilian kuningaskuntiin. Aikojen alussa kaupungissa oli kreikkalaisleiri ja nimenä oli Maloenton ”huonotuuli”, minkä asukkaat muuttivat hyväksi. Ja tosiaan, myös meitä tuuli virkisti, koska yli 30C:n helteessä oli ajoittain rankkaa nousta ja laskeutua raunioita ja kiviportaita ylös ja alas. Viehättävä kaupunki, löysimme uutta ja vanhaa, ja vastaamme käveli nuoria ja tyylikkäitä ihmisiä.

Alueen varhaishistoria ei juuri eroa läheisten paikkakuntien menneisyydestä, ensin sitä asuttivat samnilaiset, sitten roomalaiset, gootit, langobardit ja normannit. Ja aivan kuten Sant Agatassa, myös Beneventossa roomalaisten pataljoona leiriytyi puunilaissotien aikaan paikkakunnalle talveksi. Sitä ennen Beneventon tienoilla käytiin kuuluisa Phyrroksen taistelu, jossa roomalaiset voittivat kreikkalaisen sotajoukon.

Jo 300-luvulla Beneventoon tuli piispanistuin, kristinuskosta tuli valtionuskonto keisari Theodosius I:n aikana vuonna 380. Suuret kansainvaellukset mursivat Länsi-Rooman. Gootit ja vandaalit (alun perin germaaninen kansa, joka oli asettunut nykyisen Tunisian seuduille, entisen Karthagon kohdille) saivat roomalaiset polvilleen. Itägoottien kuningas Totila pohti kuukausia asioita vuonna 550 jKr. Benediktus-piispan kanssa Montecassinossa, joten rauhaa ja sopua haettiin monesta suunnasta silloinkin.

Beneventosta tuli langobardien herttuakunta 600-luvulla. Langobardien kuningaskunta hajosi saraseenien (Afrikasta, Islamin uskoisia) ja venetsialaisten hyökkäyksissä, jolloin eteläinen osa Italiaa hajosi ruhtinaskuntiin ja kreivikuntiin. Tuhatluvulla Benevento siirtyi hetkeksi normannihallintoon, kunnes Saksan keisari Henrik IV kuuluisan Canossan nöyryytysmatkan myötä luovutti sen kirkkovaltioon päästäkseen Paavi Gregorius VII:n asettamasta pannasta. Fredrik II:n poika Manfred yritti irrottaa Beneventon kirkkovaltiosta, mutta se pysyi paavin alaisuudessa Italian yhdistymiseen saakka. 

Maanjäristys 1600-luvulla ravisteli Beneventoa, tuli rutto ja kurjuutta, mutta Paavi Benediktus sai valetuksi Beneventoon uskoa tulevaisuuteen ja kaupunki kehittyi. Toisessa maailmansodassa sitä pommitettiin, mutta 1700-luvun rakennuksista on paljon jäljellä. Löysimme myös antiikin aikuiset portit Via Appian ja Via Trajanan liittyessä osin esillä olevaan muuriin, Trajanuksen riemukaaren ja roomalaisen kylpylän rauniot, amfiteatterikin.

CASERTA

Caserta oli majapaikkamme. Bussinkuljettajallamme oli vaikeuksia löytää hotellia kävelykeskustan takaa, Casertan linnan tuntumasta. Hän yritti ahtaita kujia ja alikulkusiltoja suunnasta jos toisesta, kunnes oli jo jättää meidät laukkuinemme parin sadan metrin päähän. Paluu hotellista oli vähintään yhtä hankalaa, sillä saimme odottaa bussia lähes kolme tuntia, koska linja-auto oli rikkoutunut ja kuljettaja sairaalassa. Selittelyä tai pelottavan totta. Onneksi paluumatkalla saimme nauttia maittavan lounaan Villa Irlandassa, Gaetan lahden tuntumassa, seuduilla, joissa Goethe viihtyi 1700-luvun lopulla ennen Sisilian matkaansa.

            Casertassa Goethe vietti vuonna 1787 yön tai pari. Hän käväisi Capuan raunioilla ja tapasi saksalaisen maisemamaalari Hackertin, joka oli kuningasperheen suosiossa, ja jonka maalauksia näimme Casertan linnassa, Reggiassa. Yhtä niistä Kaarle Bourbon ihaili lempinojatuolistaan, niinä harvoina kertoina, kun ehti istahtaa. Hän oli Kaarle V Sisilian kuninkaana, Kaarle VII Napolin kuninkaana ja Kaarle III Espanjan kuninkaana.

Kuninkaanlinna on Casertan ykkösnähtävyys. Sen ilmoitetaan valmistuneen vuonna 1777, mutta Goethe ei sitä matkapäiväkirjassaan mainitse. Hän ihastui Casertassa vain englantilaiseen Emma Harteen, Lordi Hamiltonin tyttöystävään, josta tuli myöhemmin Lady Hamilton ja vielä myöhemmin Lordi Nelsonin rakastajatar. Jopa Goethen mukana kulkenut maisemien tallentaja, ystävä ja taitelija, Tischbein innostui maalaamaan tytöstä kuvaa, lumoava nuori nainen, antaa tukkansa olla auki, ottaa pari huivia ja vaihtaa asentoja, eleitä, ilmeitä, niin että katsojasta lopulta tuntuu kuin näkisi unta.

On hämmästyttävää, ettei Goethe mainitse palatsia, sillä hän oli erityisen kiinnostunut arkkitehtuurista. Ehkä Goethe ei pitänyt kuninkaan linnan ylenpalttisesta mahtavuudesta. Kaarle rakennutti sen kilpaillakseen Ranskan Aurinkokuninkaan ja tämän sata vuotta aiemmin rakennetun Versaillesin linnan kanssa. Kaarlen linnasta tuli tietysti suurempi ja puutarhasta valtavampi. Huoneita on 1200, joista 40 on koristelu barokin runsaudella, kun taas Versaillesissa on vain parikymmentä juhlavaa huonetta. Kaarle hankki lattioihin taidokkaat marmorikuviot, kattoihin ja seiniin kuuluisien taiteilijoiden freskot ja kattoihin Muranon lasinpuhaltajien mielikuvitukselliset kruunut. Portaikoissa on avaruutta ja patsaissa suuruutta, puutarhan vesireitin pituus on 2,5 km, Versaissa tuskin kilometri. Vesi ryöppyää korkeana putouksena arkkitehti Vanvitellin roomalaista akveduktia muistuttavan mutta korkeamman ja komeamman rakennelman tuomana vuorilta, vesi etenee muutaman patsaisen koristaman pikkuputouksen kautta linnan edustalle, jolla on leveyttä 250 metriä. Kaikkia huoneita ei ole viimeistelty loppuun eikä Kaarlen suunnittelemaa 20 kilometrin pituista mahtikäytävää Casertasta Napoliin koskaan toteutettu. Hän ei tiettävästi kertaakaan yöpynyt linnassa, koska joutui tai pääsi hoitelemaan kolmeksikymmeneksi vuodeksi Espanjan kuninkaan tehtäviä Madridiin. Sinne hän rakennutti useita julkisia rakennuksia, puistokatuja ja aukioita.

Casertan nykykaupunki on ikivanhan Casertan päällä, ja siitä on löytynyt todisteita vasta vuonna 1990 palatsin yhtä sisäpihaa kaivettaessa. Calatia, Caudium ja Saticula nimiset kaupungit mainitaan oskilaisten kirjoituksissa vuonna 500 eKr., joista Calatia oli ilmeisesti nykyisen Casertan kohdilla. Kukkulan päälle syntyi suunnilleen 200 eKr. Caserta, jota nyt kutsutaan vanhaksi Casertaksi. Siellä käväisimme paikallisbussilla, johon juuri ja juuri mahduimme, kaksi paikallista matkustajaa katsoivat kyllä kummissaan sekä mennessä että tullessa. Huipulla ihmettelimme linnanrauniota, joka tuhoutui joskus vuonna 800 saraseenien toimesta. Maisemassa saatoimme ihailla Vesuviusta, Napolin lahtea, Caprikin näkyi.

Vanhaa Casertaa korjattiin ja 1000-luvulla normannit rakensivat vartiotornin, sillä rannikoilla seilaili merirosvoja, jotka saattoivat pyrkiä jopa maihin rettelöimään. Ne haittasivat erityisesti pyhiinvaeltajien matkoja Jerusalemiin. Venetsialaiset alkoivat myydä pyhiinvaeltajille ryhmämatkoja, joiden perillepääsyä he suojasivat.

Casertan huippukausi asettui 1200-1300 -luvuille, siellä ylhäällä kujia kävellessämme näimme komeat tuomiokirkon katot ja erotimme 1100-luvulla valmistuneen kirkon seinämää. Kreivikunnan ylimystöllä oli ainakin komeat maisemat, mutta tänä päivänä kaupunki on hiljainen maisemista huolimatta.

Uudessa Casertassa viihdyimme erinomaisesti. Puistikon baari oppi tunnistamaan meidät ja tiesi jo etukäteen mitä halusimme. Ravintoloita oli runsaasti, joten joka ilta kokeilimme uutta. Mozzarellaa oli tarjolla kaikkialla. Tosin paikalliset maalaisisännät demonstroivat tuloiltanamme traktorikaravaanilla, että juuston tuottamisesta pitäisi saada parempaa korvausta.

Goethe kirjoitti matkapäiväkirjaansa: Casertan ympäristössä on täysin tasaista, pellot sileitä ja siistejä kuin puutarhamaat. Nykyisin pienteollisuus peittää tien varsilla maisemat pitkälle, kunnes päästään kymmenisen kilometriä kaupungin ulkopuolelle. Siellä Goethen huomio pitää edelleen paikkansa.

GAETAn seutu

Ajaessamme bussilla rannikolle paikalliset nauttivat kesän ehkä viimeisestä aurinkoisesta sunnuntaista. Hiekkarannat olivat täynnä päivävarjoja ja teiden varret paikoitettuja perheautoja.

Meidän piti tutustua Minturnoon, jossa Nymfi-kultin uskotaan saaneen alkunsa jo 600 eKr. Kreikkalaistaruista tuli roomalaistaruja. Nymfien uskottiin elävän vedessä, meressä, järvissä, joissa ja lähteissä. Ne saattoivat houkutella merenkävijät karille ja vedennoutajat lähteeseen. Marica-temppeli tai sen raunio jäi siis näkemättä.

            Suunnilleen sama historia on Minturnolla kuin muillakin kaupungeilla Napolin lähellä, saraseenit hyökkäsivät noin vuonna 800. Ylhäiset pyysivät frankkeja apuun pohjoisesta. Saraseenit valloittivat pienehköjä rantakyliä tukikohdiksi, joista he saivat ruokaa, juomaa ja leposijan retkilleen ja oppivat vähitellen verottamaan kansaa, suojelurahoja siis. Myös nykyisen Unkarin alueelta laukkasi rosvoja ratsuineen varastamaan mitä irti saivat. Normandiasta saapuvat joukot tulivat pyynnöstä apuun. Yksi ritarijoukoista oli Altavilla-sukua, joka nousi valtaan.

Rauhaa Napolin kuningaskunnassa järjestettiin usein naimiskaupoilla, jo 12-vuotiaita tyttöjä ja 14-vuotiaita poikia myytiin muutoin keskenään taisteleville mahtisuvuille, myös leskirouvat kelpasivat puolisoiksi, kunhan olivat sopivasta perhetaustasta. Järjestetyissä liitoissa ikäerot saattoivat olla todella suuria. Avioeroja tehtiin tietyin ehdoin: avioliitto ilmeni laittomaksi alun perin, se oli todistajien vannomana toimeenpanematon, lapseton tai molemmat tai toinen puolisoista oli antautunut jumalan palvelemiseen. Joku saattoi kokonaan kieltäytyä astumasta avioliittoon, lähimmäiset saattoivat todistaa hänen tehneen ihmetekoja, jolloin hän oli pyhimysainesta.

Sukujärjestelyin Minturno liitettiin Fondiin 1200-luvun lopulla. Sitä hallitsi Gaetan herttua. Gaeta oli onnistunut pitämään pintansa barbaareilta ja se oli mukana 800-luvulla syntyneessä meritasavaltojen liitossa yhdessä Venetsian, Anconan, Raguusan, Amalfin, Pisan, Genovan ja Nolin (nyk. Savona) kanssa. Vaikka välillä Gaeta joutui antautumaan ensin normannilaiselle Sisilian kuninkaalle ja sitten aragonialaiselle hallitsijalle, se piti erityisasemansa 1700-luvun lopulle asti. Mola di Gaetaa, myllytornia ja näkymää siltä lahdelle Goethe kehuu upeaksi, joten sinne on vielä palattava.

Fondin pohjoispuolella alkoivat Pontiset suot, joita riitti Roomaan asti, ja joiden toista kuivatusvaihetta Goethe matkallaan katseli. Via Appian viereen oli rakennettu kanava, johon johdatettiin vettä pienemmistä kanavista tai ojista koko laakson leveydeltä. Alue oli jo Goethen aikaan pitkälti viljeltyä maata. Vuorten kyljessä kauempana saattoi olla toinen kanava, jota Goethen aikaan suunniteltiin. Lähes 250 vuotta aiemmin Goethen kirjoittama kuvaus suon kuivatuksesta vastaa täysin nykymaisemaa.

Terracinan vuoren läpi ajoimme tunnelissa. Sen huipulla oleva asutus on kreikkalaispohjaista. Laelta saattaa vielä löytää Jupiterin temppelin rauniot. Goethelle kävi vähän samoin kuin meille, ei hänelläkään ollut aikaa kiivetä vuorelle matkatessaan kohti Napolia. Me kiiruhdimme toiseen suuntaan, eikä ystävillemme ajomatkan jälkeen jäänyt aikaa muuhun kuin kerätä matkalaukut ja juosta hiki hatussa Rooman lentokentän kolmannen terminaalin sisäänkäynnin kohdalta ykkösterminaaliin.