Kulkuri ja Joutsen

Meidän oli pakko päästä Gaetaan vielä ennen kuin keskitalven sateet yllättävät. Marraskuun toisella viikolla se onnistui!

Syyskuussa ajelimme Tampereen Yliopiston Alumnien mukana bussissa moottoritietä Mintauron ohi Formiaan, sieltä Pontisille soille ja edelleen pysähtymättä runsaat sata kilometriä Via Appiaa kohti Roomaa, jonne ystävillämme oli kiire ehtiäkseen Helsingin koneeseen. Formian kohdalla katselimme kaiholla bussin ikkunasta veden välkettä Tyrrhenanmeren rannalla Gaetan lahdella. Ei ihme, että Goethe kehui tätä näkymää matkapäiväkirjassaan. Kaareutuvan niemen nokka nousee kauas erottuvaksi kukkulaksi, jonka linnoitukset ovat kohta parituhatta vuotta suojanneet kaupunkia merirosvoilta ja sotajoukoilta.

Kun Rooman valtakunta vuonna 500 romahti, Napolin pohjoispuolen rannat houkuttivat kaikenlaisia roistoja ja valtaajia kalaisille apajille ja viljaville tasangoille. Vaikka emme syyskuussa ehtineet pysähtyä, tieteellisen johtajamme Aino Katermaan tarinat Gaetan ruhtinaskunnasta olivat kuin ritarisaduista. Gaeta piti pintansa, kun kaikki muut lahden ikivanhat kaupungit joutuivat antamaan ryöstäjille periksi.

Gaetan linnoitus ei ole turistikohde, sillä Italian merivoimat pitävät siellä majaa. Rannassa rauta-aidan takana NATOn harmaansynkkä, valtaisa kuljetusalus toi eittämättä mieleen Venäjän hyökkäyssodan ja sen tuoman uhan Suomelle ja muualle Eurooppaan. Muutoin aurinko paistoi matkallamme, marraskuun sää muistutti Suomen myöhäiskesän päiviä, sillä ohutta takkia tarvitsimme vain iltaisin.

PORTO ERCOLE

8.11.2022       

Menomatkalla yövymme Porto Ercolessa, pienessä kalasatamassa Rooman pohjoispuolella. Se sattuu olemaan paikkakunta, jossa taidemaalari Caravaggio kuoli kaksintaistelussa saamastaan haavasta aiheutuneeseen tulehdukseen. Elettiin kesää vuonna 1610, hän oli silloin 38-vuotias.

Ennen kuolemaansa Caravaggio oli jo kolmisen vuotta paennut virkavaltaa ja kostajia, joista joku ehti puukottaa häntä kasvoihin edellisenä syksynä Napolissa. Caravaggio sai koulutuksensa Milanossa, missä hän harjoitteli mm. tutkimalla Leonardo da Vincin Viimeistä ehtoollista. Roomassa Caravaggio nousi kuuluisuuteen kehittämällä maalauksiinsa chiaroscuron, valon ja varjon dramatiikan. Kymmenessä vuodessa hän maalasi useita alttaritauluja ja historiallisia tapahtumia kirkolle ja ylhäisille. Hollantilaiset Vermeer ja Rembrant olivat ensimmäisiä ulkomaalaisia taiteilijoita, jotka innostuivat Caravaggion luomasta tyylistä ja alkoivat kehittää siltä pohjalta omaansa.

Valitettavasti Caravaggion kiivas luonne johdatti hänet jatkuvasti tappelusta toiseen. Kaksintaistelussa Roomassa hän katkaisi miekallaan Ranuccio Tomasonin sukuelimen johon mies kuoli. Mies oli rikkaan suvun hulttiopoika ja Rooman kuuluisimman prostituoidun Fillide Melandronin sutenööri. Caravaggio käytti Fellideä mallina useimmissa teoksissaan, mutta ilmeisesti ei hyväksynyt Tomasonin vaatimaa korvausta. Tuskin Caravaggiolla oli tappoaikeita, ajatus sutenöörin kuohinnasta saattoi syntyä hetken huumassa. Borghesen herttua onnistui lopulta saamaan viranomaisilta armahduksen Caravaggiolle ja siksi taiteilija oli kesällä 1610 palaamassa töihin Roomaan. Hänellä oli mukanaan valmiita ja puolivalmiita teoksia, joista vuosien varrella on löytynyt joitakin matkan varrelta Maltalta, Sisiliasta ja Napolin seudulta. Caravaggion töiden etsiminen on kiehtonut tutkijoita ja kirjailijoita. Jyrki Erra romaanissaan Lyijyvalkoinen kirjoittaa eräästä tallinvintiltä esille kaivetusta maalauksesta. Yhden viime vuosien löydön näimme ystäviemme Päivin ja Lassen kanssa Napolissa Intensa Sanpaolo -pankin tiloissa muutama vuosi sitten. Keskenkeräisiä töitään Caravaggio ei signeerannut, joten niiden tunnistaminen vaatii tieteellistä tutkimusta.

Goethe ei päiväkirjassaan mainitse Caravaggiota eikä muita barokin taiteilijoita lukuun ottamatta Michelangeloa ja Rafaelia, joiden teoksiin hän ihastui, vaikka ne eivät vastanneet aikanaan arvostetun taidehistorioitsijan Winckelmanin arvomaailmaa. Goethellä oli Italian matkallaan mukana Winckelmannin opus, ja siinä korostetaan uusklassismia ja kuvataan antiikin kreikkalaisen kulttuurin pohjalta luotuja teoksia. Goetheä voisi pitää hellenistinä, mitä V.A. Koskenniemi piti Goethen katsantokannan suppeutena jo vuonna 1932 ja 1944 julkaisemissaan tämän elämäntyötä arvostavissa teoksissaan. Toisaalta taas fokusta ylläpitäessään Goethe pystyi syventymään valitsemisiinsa aiheisiin.

Kun Goethe irrottautui Weimarin herttuakunnan ylimmän valtioneuvoksen tehtävästä ja pakeni matkalle Italiaan, hän otaksui olevansa poissa lilliputtimaan hallinnosta nelisen kuukautta. Sinä aikana hän halusi nähdä Rooman ja viimeistellä siellä kymmenisen vuotta keskeneräisiksi jääneitä näytelmäkäsikirjoituksiaan. Weimariin muuttaessaan hän ei ollut tajunnut, kuinka suureen vastuuseen hän joutui 80.000:n asukkaan herttuakunnasta. Alun perin hän suostui herttuattaren pyynnöstä 17-vuotiaan kruununprinssin seuralaiseksi. Herttuattaren toiveena oli, että hänen poikansa sosiaalinen ymmärrys laajenisi nuoren runoilijan vaikutuspiirissä. Kun kruununprinssi sai kahdeksantoistavuotissyntymäpäivänään herttuakunnan itsevaltiuden, hän huumaantui ilonpidon mahdollisuuksista. 27-vuotias Goethe pysyi mukana juhlissa, mutta ohjasi herttuaa viinihöyryisissä maailmanparannuskeskusteluissa vastuuseen, jota taas nuori herttua työnsi Goethelle. Herttua halusi kehittyä sotilaana, sillä hänen sukulaisensa olivat silloin vahvan Preussin valtiaita. Herttuakunnan ylimmäksi virkamieheksi joutuessaan Goethen oli opittava paljon ja nopeasti, ensimmäiseksi hänen oli korjattava köyhtymiskierteisen Weimarin talous. Ennen matkaansa Goethe ehti tehdä monia uudistuksia; hän paransi teitä, koululaitosta, ohjeisti muutoksia maatalouteen ja avasi aiemmin hylätyn hopea- ja kuparikaivoksen. Ei siis ihme, että hän heti Brennerin solasta Italian puolelle päästyään kiinnitti huomionsa maanviljelyn menetelmiin, kallioiden kivilajeihin ja niiden louhintaan.

Matkalla Roomaan Goethe joutui usein asumaan kehnoissa majataloissa. Tapaamilleen ihmisille hän kertoi olevansa Herr Möller, kauppias, etsimässä ostettavaa Frankfurtiin. Se oli pohjoisen Euroopan kaupankäynnin keskus. Goethen äiti oli silloin kuusikymppinen ja asui Frankfurtin keskustassa, suuressa talossa, Goethen lapsuuskodissa. Goethen isä oli menehtynyt nelisen vuotta aiemmin. Hänen kuolemansa saattoi olla yksi sysäys Italian matkalle, sillä isän muistiinpanot ja matkalta hankkimansa esineistö olivat aina kiehtoneet poikaa. Isänperintönä tullut kohtuullisen merkittävä rahasumma lisäsi myös vapausastetta irtiottoon.

            Goethe jäi 36:nnen syntymäpäivänsä juhlinnan jälkeen lepäämään Karlsbadin kylpylään, kun herttua ja hoviväki palasivat Weimariin. Vasta matkalta Veronasta hän ilmoitti herttualle lähteneensä joksikin aikaa matkalle Italiaan. ”Kaikki tiet vievät Roomaan”, se oli tosiasia, koska kaksi tuhatta vuotta vanhoista teistä oli edelleen käytössä, ja monta niistä edelleen, levennettyinä ja oikaistuina, mutta kuitenkin.

Roomalaiset rakensivat 80.000 km teitä. Pääteistä tehtiin kahden hevoskärryn toisensa ohittavia väyliä. Tienpohjat raivattiin ja kaivettiin metrin syvyydeltä ja ne täytettiin kuudella erilaisella kivi- ja maa-aineskerroksella, joista päällimmäiseksi tuli kivetys. Teiden pinta nostettiin ympäristöään korkeammalle, jotta sadevedet pääsivät valumaan pois.

Näin myöhäissyksyllä harvat hotellit ja ravintolat tarjoavat enää palveluitaan. Vuonna 1776 tilanne oli varmasti kehnompi. Porto Ercolessa on vain yksi avoinna oleva hotelli ja yksi ravintola, mutta muuta emme kaipaa. Hotellimme parvekkeen alla lahden laineet liplattavat ja ravintolan tiikeriravut maistuvat tuoreilta eikä hinta huimaa.

VELLETRI

22.2.1787

Velletri sijaitsee hyvin hauskasti vulkaanisella kukkulalla, joka vain pohjoiseen päin liittyy toisiin kaltaisiinsa, kun taas kolmeen muuhun ilmansuuntaan avautuu esteetön näköala. Pääsimme tutustumaan cavaliere Borgian kokoelmiin, erinomaisia muinaisesineitä antiikin ajoilta ja muita harvinaisuuksia, egyptiläisiä epäjumalankuvia, jotka on veistetty äärimmäisen kovasta kivestä, pieniä metallifiguureja varhaisemmilta ja myöhemmiltä ajoilta; seudulta kaivettuja poltetusta savesta tehtyjä matalia reliefikuvia, joista saattaa päätellä, että näillä muinaisilla volskeilla oli oma ominainen tyylinsä.

            Monenlaisia muitakin harvinaisuuksia museossa on.

8.11.2022 klo 11:00

On mainiota, että pääsemme Goethen mainitsemaan, silloin juuri perustettuun Borgian kotimuseoon. Alkuperäinen palatsi kukkulan laella on tuhoutunut ja laatta kaupungin keskustorilla kertoo toisen maailmansodan pommituksista. Muutoin Goethen kuvaus museon esineistöstä pitää pitkälti paikkansa. Hänen mainitsemaansa kiinalaista silkkikoteloa ei löydy, mutta Velletrin kaupunki ylpeilee harvinaislaatuisilla egyptiläisen, kreikkalaisen, roomalaisen, arabialaisen ja intialaisen antiikin esineistön kokoelmilla. Niitä on vuosien saatossa laajennettu. Lähistöltä on löydetty pellosta hyvin säilynyt, koristeellinen sargofagi, jota museovirkailijan mukaan oli monesti uusiokäytetty. Lisäksi on löydetty volskien käyttöesineistöä, myös kiveen hakattuja tekstejä, joista tutkijat ovat päätelleet kielen rakenteen ja sanojen merkityksiä. Volskit olivat alkuperäiskansaa, jotka elivät juuri näillä seuduilla ja jotka pystyivät pitkään puolustautumaan roomalaisia vastaan. Poltetusta savesta tehtyjen reliefien tiedetään nyt olleen etruskien luomia, sillä myös heitä asui lähistöllä. Ehkä etruskit kävivät kauppaa volskien kanssa tai tarjoutuivat näiden rakennusprojekteihin.

Keskiaikaisilla kujilla näkymät ovat samat kuin Goethen aikaan paitsi silloin ei ollut autoja, ja voin kuvitella hevoskärryjen nousevan mäelle Borgian palatsin edustalle. Mäki on niin jyrkkä, että huipulle ei tavallisella autolla ajeta. Vulkaaniset kivipäällysteet ovat liukkaita, vastaantuleva rouva varoittelee minua, kun astelen alaspäin.

Jotkut oviensa portailla istuvat naiset yrittivät huijata Goetheä. He kysyivät olisiko tämä kiinnostunut ostamaan muinaisesineitä ja etsivät sisältä vanhoja kekälepihtiä ja talousesineistöä. Kun Goethe ja Tischbein tunnistivat esineet arvottomiksi, naiset vain nauroivat. Me taas saamme pelkästään ystävällistä apua, kahvilanpitäjä täyttää vesipullomme ilmaiseksi, neuvoo paikallisen osterian, ja varmistaa automme olevan turvassa hänen ovensa edessä. Ravintolan lounas ei ole kummoinen, mutta lasiverannalla voisi olla niin paljon ikää, että myös Goethe olisi saattanut istahtaa siinä.

TERRACINA

8.11.2022 klo 16.00

Pontiset suot päättyvät Terracinaan. Kalkkikukkula niemen kärjessä, Monte St. Angelo, on ikiaikainen pyhiinvaelluspaikka, jolla jo volskit vartioivat laivaliikennettä, ja jonne roomalaiset rakensivat Jupiterin temppelin, Giove Anxurin. Siitä on jäljellä kaariholvattu reunakiveys, joka näkyy alas rantatielle. Kukkulalta avautuu huikea näkymä merelle, ehkä Goethelle siihen mennessä vaikuttavin, sillä hän oli elänyt ja kasvanut sisämaassa ja vasta Roomasta etelään matkustaessaan näki aavan ulapan. Terracinan kaupunki alla länttä kohti on rakentunut siihen viime vuosikymmeninä ja itään päin rannikko jatkuu kaarena Gaetaan asti.

Pontisia soita seuratessamme tuli mieleeni, että kunpa Goethe nyt näkisi soiden muuttuneen viljelysmaiksi. Luotisuoraa Via Appiaa körötellessään hän epäili soiden kuivatuksen onnistumista, koska laakso laskeutuu merenrannan puoleista maakaistaa alemmas ennen kuin rajautuu vuoristoon. Goethe seuraa pääkanavaa tien oikealla puolella ja siinä se on edelleen, männyt tien varrella on ilmeisesti istutettu myöhemmin. Taloja näkyy siellä täällä, myös Goethen mainitsemia kyytiasemia tai levähdyspaikkoja tien varsilla muistuttamassa menneestä. Ne ovat punaisiksi maalattuja kivitaloja, jotkut olivat Goethen aikaan pelkkiä olkimajoja, joissa tarjottiin syötävää ja hevoset saivat levähtää. Mainiointa on, että yhä edelleen pelloilta nousee savupatsaita, Goethen mielestä pienten maanviljelystönöjen piipuista, mutta nyt siellä poltetaan roskia.

GAETA, MINTURNO, FONDI ja FORMIA

8.11.2022 klo 17:30

Entinen ruhtinaskunta ei petä lupaustaan, sen kujilla ja rannassa voi aistia ikiaikojen tunnelmaa. Rannan veneet eivät ole ökypaatteja vaan useimmiten eri kokoisia kalastusaluksia, jotka varmasti kestävät merenkäynnin kaukana ulapalla, mutta paaluihin on kiinnitetty myös pieniä moottoriveneitä, joita havaitsemme myöhemmin lähellä jyrkkää rantaa Gaetan linnoituksen takana.

Gaeta oli jo vuonna 800 perustamassa tärkeiden italialaisten satamavaltakuntien liittoa, jossa oli mukana Amalfi, Ragusa, Genova, Pisa, Venetsia ja Ancona, ja se toimi tuhat vuotta, Napoleonin valloituksiin asti. Liittoutuman laivasto suojasi merellä kauppalaivoja ja satamia merirosvoilta, jotka olivat ottaneet valtaansa jotkut rannikon kylistä ja poukamista tarjoamalla näennäissuojaa alistamilleen asukkaille. Kun Rooman valtakunta romahti, monet lähistön kaupunkien ja kylien asukkaat joutuivat pakenemaan sisämaahan. Yksi näistä on kukkulakaupunki Minturno, jossa jo 600 eKr tiedetään kansan rukoilleen jumalia Santa Marican temppelissä nymfien karkottamiseksi, etteivät merenkävijät paiskautuisi rantatörmiin. Roomalaiset valloittivat kukkulan 300 eKr. ja siitä tuli roomalaiskolonnan majapaikka vuonna 80 eKr. Sinne rakennettiin 11 km pitkä akvedukti, jota emme nähneet. Komeista maisemistaan huolimatta Minturno näyttää jokseenkin hylätyltä, vaikka keskiajalla se nousi merkittäväksi kaupungiksi. Nykyaikana yläluokka ei tarvitse enää korkeita kukkuloita asuinpaikoikseen, sillä uhat eivät tule ratsain kuten silloin joskus, kun erilaiset barbaarit rynnistivät ryöstämään viljavan maan antien ylläpitämiä asukkaita. Jopa Goethe toteaa matkapäiväkirjassaan, että on sääli nähdä niin monta huvilaa raunioina.

Goethe yöpyi 23.2.1787 Napoliin suunnatessaan Fondissa, joka kasvoi merkittäväksi siksi, että juuri sinne kansa pakeni rannikolta, kun Rooman valtakunta luhistui. Ensimmäiset asukkaat laaksoon tulivat, kun Via Appiaa jatkettiin niemimaan poikki suunnilleen vuonna 100 eKr. saappaankorkoon, Brindisiin. Goethe hämmästyi nähdessään joitakin antiikin aikaisia muureja, joissa kivet oli ladottu verkon tapaan. Mekin ajoimme sattumalta sellaisen ohi. Salmiakkikuvio on kestänyt säänmuutokset ja maanjäristykset, kun moni tuhat vuotta nuorempi kivimuuri tai lähes kaksituhatta vuotta nuorempi betonimuuri on kaatunut. Laaksosta lähtevän tien maisemat hämmästyttivät myös Goetheä.

Tie kääntyi alas laaksoon, kivisten mutta hyvin viljeltyjen peltojen halki, oras kauniin vihreää. Muutamin paikoin näkyi laakeita pyöreitä kivettyjä tasanteita, jotka on ympäröity matalilla kiviaidoilla; missä sato puidaan heti, ajamatta sitä lyhteinä kotitalolle. Laakso kapeni, tie nousi vuorenrinnettä ylös, kalkkiseinämät paljaina molemmin puolin. Kukkulalla avoimet paikat ovat kallioperäisiä, joskin oliivipuita on istutettu mihin vain missä niiden juurille on vähänkin multaa. 

Solan kuvaus pitää edelleen paikkansa. Laakeat tasanteet ovat tänään kasvihuoneita, mutta oliivipuut kasvavat kivikkoisemmilla paikoilla, joilla ilmeisesti mikään muu hyötykasvi ei pärjää. Jotkut puista ovat niin vanhoja, että Goethe on hyvin voinut katsella samoja runkoja.

Meille Fondi on hienoinen pettymys, sillä se näyttää sodan jälkeen ruutukaavaan rakennetulta kaupungilta. 1300-luvun tornitaloja ei näy. Juutalaismuseo muistuttaa paavin päätöksestä siirtää heidät keskiajalla pois Napolista. Antiikin amfiteatterin paikalla on uusi puoliympyräksi rakennettu portaikko, jonka reunamilla nykynuoriso taituroi lautojensa kanssa. 

Mola di Gaeta tervehtii meitä pomeranssinkukkiensa tulvalla. Meren poukama tuon pikkukaupungin edustalla on näköalana kauneimpia, meri lainehtii sinne asti. Kun silmä seurailee oikeanpuoleista rantaa ja päätyy vihdoin puolikuun kärkeen, näkyy melkoisen matkan päässä kallion harjalla Gaetan linnoitus. Puolikuun vasen sarvi ulottuu paljon kauemmas: ensiksi näkyy vuoristojono, sitten Vesuvius, sitten tulevat saaret. Ischia sijaitsee melkein vastapäätä.

Pomeransseja täynnä olevia puita näkyy siellä täällä, mutta meillä menee hetki ennen kuin löydämme Molan. Sen perustuksiin merenaallot eivät enää yllä, edessä on moottoriliikennetie, joka johtaa Formian kaupungin ohi Gaetaan. Molan torni on jäänyt 1960-luvulla rakennettujen kerrostalojen ympäröimäksi, edessä hylättyjen veneitten täyttämä matalikko. Keskiaikaista rakennusta katsellessamme tulee surku, sitä ei valitettavasti ole kunnioitettu.

Löydämme googlaamalla historiaa: Mola di Gaeta kehittyi lähteiden ylempää tuoman raikkaan veden alajuoksulle, merenrannan poukamaan. Varhaiskeskiajalla joen varressa oli myllyjen ja öljynpuristamoiden ketju. Se säilyi myllykeskittymänä myöhäiskeskiajalle saakka. Roomasta Napoliin johtavan tien varrella se teki vaikutuksen 1500-luvulla runoilija Torquato Tassoon (joka kohtasi vaarallisen rosvon Marco Sciarran), säveltäjä Felix Mendelssohniin ja taidemaalari Edgar Degasiin. 1700-luvulta lähde mainitsee Grand Tour -trendin, jolloin romanttisen kauden kulttuuri-ihmiset etsivät antiikin maailman uudelleen. Goetheä ei nimenä mainita, vaikka olemme nähneet sen monessa kyltissä, myös Formiassa, jonka alueeseen Mola nyt kuuluu.

POZZUOLIN KAUTTA NAPOLIIN

10.11.2022

Napoliin vain sata kilometriä, joten sinne on päästävä. Tutkimme juna-aikatauluja Formiasta ja bussiyhteyksiä Gaetasta. Lopulta Reijo päättää ajaa Napoliin, vaikka siellä ollessamme olemme aina kiittäneet onneamme, että olemme saapuneet kaupunkiin lentäen tai junalla. Liikenne on melkein yhtä kamala kaaos kuin Intian Delhissä, jossa olen istunut liikenteeseen tottuneen suomalaisen ystäväni, Silvan autossa etupenkillä. Napolissa muutama vuosi sitten nousimme paikallisen suomalaisen ystävämme Virpin autoon Via Toledon pohjoispäässä, ja hän ajelutti meitä sieltä Pozzuoliin. Retki jäi todella mieleen upeine rantamaisemineen. Se on sopivasti ajomatkalla Gaetasta Napoliin. Suunnitelmanamme on etsiä parkkipaikka Napolissa Museo Nazionalen kulmalta. Museoon haluamme, koska meidän tekee mieli nähdä Goethen antiikin hevosenpääksi uskoma taideteos. Muistamme sen kyllä, mutta ei ole valokuvaa. Jo aikanaan Goethe epäili teosta Donatellon työksi ja Koskenniemi oli jo varma vuonna 1932: Donatellon teos, se ei ole antiikin patsaan kopio.

            Pozzuoli on kuuluisa paitsi upeista rantahuviloistaan ja ravintoloistaan niin myös Campi Flegreistä, supertulivuoresta, jota pidetään yhtenä maailman vaarallisimmista. Se ei muistuta tulivuorta, koska se on kahdentoista kilometrin pituinen kymmenien kraatterien jono merenrannan tuntumassa, osa niistä Napolin edustalla merenpohjassa. Muutaman rikintuoksuisen aukon löydämme rantahuviloiden takaa solasta. Kun käännämme autoa ympäri mäen rinteessä, huomaan spa-hotellin mainoksen, jonka kehuu parvekkeeltaan näkymää kraattereihin. Puistattaa. Minua ei kiinnosta myöskään Solfataraksi nimetty kraatteri, jonka syvyyksissä asui roomalaisten uskomusten mukaan tulen jumala Vulkanus. Muutama vuosi sitten pikkupoika liukastui sen saviselta reunalta ja kraatteri imi mukaansa myös häntä pelastamaan pyrkineet vanhemmat.

            Mitä kirkkaamman taivaan alla mitä epävarmin maaperä. Kiehuvan kuumia vesiä, rikkiä huokuvia rotkoja, kasvillisuutta hylkiviä kuonakasoja, kaljuja luotaantyöntäviä aukeamia, ja sitten taas alati uhkeaa kasvimaata takertumassa kiinni mihin suinkin voi, kohottautuen yli kaiken kuoliaaksi tukahtuneen, lampien ja purojen reunustoille, kasvattaen jopa iki-ihanan tammimetsikön vanhan kraatterin seinämille.

            Goethe on kuvannut maiseman tismalleen sellaisena kuin me sen näemme.

Navigaattori ohjaa meidät Museo Nazionalen edustalle, mutta parkkipaikan löytyminen vaikuttaa toivottamalta. Juuri kun keksin etsiä navigaattorin avulla parkkitalon, museon päädystä vapautuu paikka. Ovellemme hyökkää autollemme vartiointia tarjoava kaveri. Häneen emme luota, vaan Reijo etsii maksutolpan ja maksaa puolitoista tuntia. Se juuri ja juuri riittää Farnesen kokoelman tutkimiseen, mikä myös Goetheä kiinnosti. Hevosen pää ei ole museon aulassa! Se on lainattu johonkin näyttelyyn Firenzessä.

            Veistoskokoelmaa antiikinajalta katselimme jo muutama vuosi sitten. Silloin minua kiinnosti miltä Rooman keisarit näyttivät, nyt keskityn Goethen neuvojen mukaisesti kreikkalaispatsaiden kopioihin. Ne ovat taidokkaita ja kauniita, vaikka ovat kaikki yli kaksituhatta vuotta vanhoja. Harpunsoittaja kiinnittää huomiomme, se on toteutettu 100 eKr. Caracallan kylpylän veistokset ovat käsittämättömän suuria ja yksityiskohtaisia, samoin Circus Maximuksen alueelta löydetyt patsaat. Miksi ne on tuotu Roomasta Napoliin? Ehkä sekin liittyy Rooman valtakunnan luhistumiseen ja Napolin kuningaskunnan vahvistumiseen. Kysymys jää auki. 

            Toisen kerroksen Pompeijin aarteisiin meillä ei tällä kertaa ole aikaa, sillä auton parkkimaksu on nollaantumassa. Niistä meillä on kuvia edellisiltä kerroilta. Mielenkiintoista on, että kun Pompeiji löydettiin 1500-luvun lopulla, sen talojen koristemaalauksista tuli muotia, ja kaikki tyylitietoiset koristelivat linnansa huoneista ainakin osan groteskeilla kuvioilla. Koska Pompeiji tuhoutui vuonna 79 jKr., sen elämäntapojen samanlaisuus 1700-luvun loppuun verrattuna ei ehkä hätkähdyttänyt Goetheä yhtä paljon kuin minua. Hän hämmästeli vain löytyneen muotokielen kopiointia. Goethen aikaan lähes kaikki kaupungin toiminnoissa oli samaa: ruokaa laitettiin avotulella, takattomia huoneita lämmitettiin hiilillä kolmijalkojen päällä, arkityökalut olivat samanlaisia, hevosilla kuljettiin ja aaseilla kannettiin tavaroita. Meidän maailmassamme sähkö, autot, tietoliikenne ja lääketieteen kehittyminen on muuttanut elämäämme suuremmin kuin erot Pompeijin ajoista Goethen päiviin.

Napoli, sunnuntaina 11. maaliskuuta 1787

Pompeiji ihmetyttää jokaista ahtaudellaan ja pienuudellaan. Kapeita katuja, joskin suoria ja sivulta tasaisin astinkivin varustettuja; pieniä ikkunattomia taloja, joihin pihoilta ja avoimilta käytäviltä pääsee valoa vain ovista. Jopa julkiset toiminnan tilat, portin vierellä sijaitseva pankki, temppeli, samoin kuin eräs huvila aivan lähistöllä: pikemminkin pienoismalleja ja nukketalon osasia kuin oikeita rakennuksia. Mutta nämä huoneet, käytävät ja pylväiköt on koristettu iloisin maalauksin: seinäpinnat ovat yksiväriset, keskustassa huolellisesti tehty kuvamaalaus, nykyisin pääosiltaan irti hakattu, reunoilla ja kulmissa kevyitä ja aistikkaita arabeskejä, joiden lomasta pilkistelee soimia lapsosia ja nymfejä, kun taas toisin paikoin mahtavista kukkaköynnöksistä työntyy esiin villejä ja kesyjä eläimiä. Ja näin tämä nykyisestä perin surkeassa tilassa näyttäytyvä kaupunki, joka ensin hautautui kivi- ja tuhkasateeseen sekä sittemmin kaivauksissa ryöstettiin tyystin, todistaa kokonaisen kansan halusta iloita taiteesta ja kuvista, jollaiseen nykyisin ei edes innokkaimmalla harrastajalla ole kykyä, tunnetta eikä tarvetta. 

            Kaupungin lähistöllä kiintyi huomioni taas pikku taloihin, jotka ovat täydellisiä kopioita Pompejin rakennuksista. Pyysimme lupaa käydä sisälle yhteen niistä ja näimme, että siellä oli erittäin siistiä. Sievästi punottuja olkituoleja, kokonaan kullattu lipasto, johon oli maalattu ja lakalla peitetty kirjavia kukkakoristeita, niin että näinkin monen vuosisadan mentyä, lukemattomien muutosten jälkeen tämä seutu yhä antaa asukkailleen virikkeitä entisenlaiseen elämänlaatuun ja tapaan, taipumuksiin ja mieltymyksiin.

Goethen isälle Napoli oli ollut Italian matkan tärkein kohde, mutta Goethe suunnisti nimenomaan Roomaan. Goethe nautti ajastaan Napolista enemmän kuin etukäteen saattoi kuvitella. Siellä hän esiintyi jo omana itsenään, tunnustettuna kirjailijana ja Weimarin valtioneuvoksena, kuten jo Roomassakin Tischbeinin ja tämän saksalaisten ystävien seurassa. Niinpä hän pääsi nauttimaan elämästä. Markiisit, kreivit, ruhtinaat ja herttuat kutsuivat hänet retkille ja illallisille, Englannin entinen suurlähettiläs Hamilton ja tämän kihlattu Emma Harte kiinnostivat Goetheä, erityisesti kihlattu. Goethe ja Tischbein huumaantuivat molemmat hänestä, ja Goethe kuvailee sivukaupalla Emman liikehdintää ja musiikkiesityksiä kunnes havaitsee, että naisesta ulkonaisesta viehättävyydestään huolimatta puuttuu syvyys. Goethe saa seuraansa muitakin viehättäviä aatelisnaisia, joidenkin ehdotuksista hän joutuu jopa perääntymään, mutta ilmiselvästi menoa ja meininkiä Goethellä on naisrintamalla Napolissa herttuattarista lähtien. 

Yhtenäkään vuodenaikana ei voi välttyä huomaamatta ruokatavaroiden runsautta täällä, eikä napolilainen pelkästä syömisestä nauti, vaan haluaa myös että myytäväksi tarkoitettu tavara on kauniisti pantu esille.

            Santa Lucian myyntipaikalla on kalat lajiensa mukaan yleensä ladottu siisteihin ja sieviin koreihin, ravut, osterit, simpukat, pikkuäyriäiset lajiteltu myyntipöydälle vihreitä lehtiä alustanaan. Puodit, joissa myydään kuivattuja hedelmiä ja palkoja, on monin tavoin koristelut. Silmää ilahduttavat tarjolle levitetyt monenlaiset pomeranssit ja sitruunat, joiden lomaan on pistetty vihreitä lehdyköitä. Ruokatavaroita riippuu köynnöksinä katujen poikki, pitkiä rukousnauhoja on solmittu kullatuista punaisin nauhoin vyötetyistä makkaroista, ja on kalkkunoita, joiden pyrstöön on pistetty punainen lippu.

            Tästä olen Goethen kanssa samaa mieltä, edelleen myytävät tuotteet ovat kauniisti esillä ja niitä on paljon. Hänen kuvauksestaan puuttuvat styrox-laatikot, joissa kalat ovat nykyisin jäissä ja erisuuruiset simpukat jäävedessä.

Makaroneja, jotka valmistetaan tiiviiksi alustetusta hienosta vehnäjauhotaikinasta ja puserretaan moneen eri muotoon, on saatavissa kaikkialla, vähällä rahalla ja useaa lajia. Enimmäkseen ne keitetään pelkässä vedessä, ja kulhoon ripoteltu raastettu juusto antaa niihin rasvaisuutta ja makua.

            Juuri näin, minulla ei ole Goethen kuvaukseen mitään lisättävää.

Silmiinpistävä iloisuus ilmenee kaikkialla, ja omaksi ilokseen siihen antavat osuutensa kaikki. Monenkirjavat värikkäät kukat ja hedelmät, joilla luonto koristautuu, näyttävät kehottavan myös ihmisiä koristamaan itsenä ja kaikki tarvekalunsa niin kirkkain värein kuin mahdollista. Silkkihuivit ja nauhat, kukkaset hatuissa ovat somisteena jokaisella, jolla suinkin on siihen varaa.

Goethe seuraa Volkmannin kirjaa valitessaan kohteita matkallaan. Useimmiten hän on samaa mieltä kirjoittajan kanssa, paitsi Napolin laiskoista vetelehtijöistä, joita Volkmannin mukaan lojuu kaduilla jopa kolme- tai neljäkymmentätuhatta. Itse asiassa ero on pohjoisen ja etelän asenteissa, on Goethen mielipide. Pohjoisessa ahkeruutta arvostetaan yli kaiken, joskus tehdään ja touhutaan, muttei mietitä mikä olisi järkevintä. Oleellisin työnteon touhuun vaikuttava syy on, että pohjoisen ihmiset joutuvat keräämään ja säästämään talvea tai huonoja aikoja varten. Etelässä eletään päivästä päivään, koska aurinkoa riittää. Napolissa jouten olija odottaa hetkeä, jolloin häntä tarvitaan. Hevosmies lähtee, kun tilaus tulee, ne ovat taksimiehiä nykyisin, kalastajat nauttivat päivän hetkestä, jolloin sää ei ole sopiva veneitten irrottamiseen laiturista, ja merimiehet odottavat laivansa lastausta. Suurin ero tähän päivään Napolin pikkukujilla on aasien poissaolo, niitä Goethen mukaan käytettiin toritavaroiden kuljettamiseen maalta kaupunkiin ja roskien kuljettamiseen kaupungista pois. Nykyisin tavaraa kuljetetaan kujilla kärryillä ja moottoripyörillä. Kierrätys oli Goethen aikaan maan tapa, kasvien naatit ja muut maatuvat jätteet kuljetettiin takaisin maalle komposteihin ja niistä pelloille.

Napoli on kaupunki, jonne mielellään palaa. Ensimmäisenä päivänä kaupungin kaoottisuus hämmentää, mutta mitä useammin sen kaduille palaa, havaitsee aina uusia asioita, löytää uusia kulmia ja nähtävää riittää. Loputtomasti.

FIRENZE

Me pysähdymme paluumatkallamme Firenzessä. Sitä me emme voi ohittaa, vaikka Goethe ei siitä ihmeemmin piitannut. VA Koskenniemen mukaan Goethe pysähtyi Firenzessä paluumatkallaan ja tutustui siellä Michelangelon töihin. Mitä ilmeisimmin hän käväisi myös Ufficissa, sillä hän tunnusti arvostavansa Botticellin Venusta. Italiaan tullessaan nämä renessanssin työt eivät häntä kiinnostaneet.

Goethe totesi ystävilleen muuttuneensa matkalla. Ei ihme, kaksi vuotta on pitkä aika alle nelikymppisen elämässä. Hänen isänsä yli neljäkymmentä vuotta aiemmin ihastui Firenzeen. Hän opetti pojalleen italiaa ja puhui sitä tämän kanssa, äiti taas puhui poikansa kanssa usein ranskaa.

Medici Riccardin palatsi teki Goethen isään syvän vaikutuksen. Me Reijon kanssa tällä matkalla käväisimme vain siellä ja vierailu Magin kappelissa hiljensi meidät molemmat. Filippo Lippin Madonna ja Medicin miehiä hevosineen kuvaavat Benozzo Gozzolin freskot ovat uskomattoman kauniit. Luca Giordanon barokkikoristukset Galleriassa olivat varmasti Goethen muotokielelle liian runsaat, mutta hänen isänsä ylisti niitä. Lippin toinen Madonna ja lapsi -maalaus on koskettava ja kun tiedetään, että hän käytti mallinaan omaa vaimoaan ja lastaan, kuvan lämpö koskettaa vielä enemmän. Veikkaan, että taakse hahmoteltu piirros on myös Lippin vaimosta vähän vanhempana.

Firenzessä on mukava kävellä. Vain kerran olemme osuneet sinne sateessa ja se oli toukokuun lopulla yli kymmenen vuotta sitten, muutoin on paistanut aurinko kuten nyt, isänpäivän aattona. Koska kaupunki on tuttu, liikumme Reijon kanssa erikseen, jolloin saamme kumpikin katsella kiinnostuksemme kohteita, hän rosoista valokuvauksellisuutta ja minä brändiliikkeiden ikkunoita. Tapaamme palatsin ovella ja käväisemme yhdessä tutussa Hotel Medicissä, kattoparvekkeen baarissa, jossa duomon ja kastekappelin katot ovat miltei käsin kosketeltavissa.