
Italiassa ei pysty pitämään paastoa kuin muutaman tunnin päivässä. Lounasta tarjotaan kahdestatoista kahteen ja illallista seitsemästä yhdeksään. Vain näihin aikoihin pääsee ravintolaan, muutoin joutuu tekemään itse ruokaa tai tyytymään jäätelöön tai kahvilaan tai voileipäkioskiin. Sitä ottaa melkoisen riskin, jos ohittaa lounashetken. Vaikka edellisillan ruokailu on elämyksineen ja kaloritaulukon tosiasioina vielä mielessä, iltaruokailuun on pitkä matka. Ravintolan osoite vain navigaattoriin ja menoksi!
Käväisimme Bolognassa keilailun seniorien Euroopan mestaruuskisoissa. Saimme seurata Reijon siskon, Maikin, miehen taituruutta. Keilat kaatuivat kohisten.
Menomatkalla poikkesimme Nonantolassa, Modenan lähellä, siellä missä maailman parhaat etikat, balsamic vinegar, ne ihanat siirappimaiset viinietikat syntyvät.
Rubbiaron Osterian perhehistoria ravintolanpitäjinä on jatkunut vuodesta 1862. Sillä on kaksi Michelin-tähteä. Osteriaan ei osu vahingossa, koska antiikkiselta kyläkaupalta näyttävä rakennus on kaukana moottoritiestä ja Modenan keskustasta. Tarjoilija totesi ovella, että meillä oli onnea, harvoin heiltä löytyy pöytää ilman varausta. Kännykät piti laittaa piiloon lukittavaan puukaappiin. Kun syödään, niiden pärinästä ei pidä kukaan. Menua ei ole, tarjoilija luettelee, mitä keittiöstä saa. Näin aidoissa italialaisravintoloissa. Ensin meille tuli paria sorttia pastaa ja pääruoaksi Lambrusco-viinissä kiehutettua kanaa tai grillattua possua. Jälkiruoaksi söimme torttua.

Vanhaherra Italo Pedroni pyörii ravintolassa varmistamassa että kaikki pelaa. Hän myy kassalla balsamiviinietikkaa, jonka espanjalaislähtöisten valkoviiniköynnösten historia on peräisin 1600-luvulta. Modenan herttua, Francesco I d’Este, kiikutti ne mukanaan, koska piti kuplivasta Trebbiano valkoviinistä. Jossain vaiheessa viini jäi tynnyriin, se haihtui ja sai kirsikkapuusta tai tammesta ja katajasta ja pähkinäpuusta sopivasti lisäaromia, ja tämä viinietikka syntyi. Me ostimme 45:llä eurolla desin verran Pedronin parasta. Pullossa on pipettikorkki, josta voi tiputella makua. Olemme jo kaksi kertaa syöneet tuoreita, uunissa grilliritilän alla hetken kuumennettuja viikunoita, joiden pinnalla, parmankinkun alla, balsamietikka kohottaa makuelämyksen hapanimelyyden kesäherkkujen ruhtinaaksi. Pedronien esitteen mukaan etikkaa voi ripotella parhaan parmesaanin tai jonkin muun sopivan juuston pinnalle, salaatteihin, vaikka meloni- ja katkarapusalaattiin, munakkaaseen, parsaravioleihin, risoton pinnalle, vasikankyljyksille, Esten herttuan tapaan valmistetun kaniinin kyytipojaksi, lohelle, mansikoille ja vaniljajäätelöpallolle, melkein mihin ruokaan vaan niin kauan kuin desilitrasta riittää.
Me käymme Bolognan kupeessa usein, koska Reijon nuorin sisko, Mari perheineen asuu sen liepeillä, Calderara di Renossa. Harvoin ehdimme Bolognaan, ikuiseen kaupunkiin, joka on tunnettu ruoastaan.
Bolognan alue kuuluu Po-joen laaksoon. Se leikkaa läpi pohjoisen Italian, Malpensan lentokentän kulmilla viljellään riisiä ja Adrianmerelle mentäessä kaikkea mahdollista syötävää. Bolognan kupeessa on kehitetty tortellinit, lasagnet, tagliatellet ja se Bolognese-niminen jauhelihakastike eli italialaisittain ragú on syntynyt Bolognassa. Ruoan lisäksi kaupungissa on kehitetty Ducati-moottoripyörä ja monta kuuluisuutta on syntynyt Bolognassa, radion 1900-luvun alussa keksinyt Marconi yksi heistä.

Me samosimme kaupungin tärkeimmät nähtävyydet Piazza Maggioren, Santo Stefanon luostarialueen, kaksi tornia, Archiginnasion eli vanhan yliopistoalueen ja San Lucan kukkulan, mutta emme sortuneet syömään turistiloukossa vaan ajoimme kaupungista parikymmentä kilometriä ulos. Sattui olemaan maanantai-ilta, useimpien ravintoloiden vapaapäivä, mutta me osuimme loistopaikkaan, Tafier-ravintolaan. Tilasimme päivän kalan, josta emme päässeet selville mitä se oli, paitsi että hyviltä suuret ja paksut uunissa kypsytetut palat maistuivat. Ne tarjoiltiin tomaatti-kapris-pedillä. Lisukkeiksi saimme paistettuja perunoita.
Bolognan nähtävyyksistä mieleenpainuvin on anatomiateatteri, jonka marmoripöydällä on leikelty ruumiita 1600-luvulta koko Euroopan lääkärikunnan opiksi ja kehitykseksi. Vanhan yliopiston lääketieteellisen osaston seinät ovat täynnä perhevaakunoita kaikkialta maailmasta. Opiskelijat eivät, toden totta, olleet köyhistä perheistä. Bolognan yliopisto on Euroopan vanhin, lähes tuhat vuotta vanha, sen lakitieteellinen on muokannut oikeustajuamme, lääketiede terveydenhoidon kehitystä ja filosofia kulttuurimme perustaa musiikista ja uskontotieteistä puhumattakaan.

Viitisen sataa vuotta ennen ajanlaskumme alkua Bolognan paikalla oli Fesinea niminen etruskikaupunki. Koska maa kaupungin ympärillä on aina ollut viljavaa, keltit ehtivät kiusata etruskeja ennen kuin roomalaiset perustivat paikalle oman kolonnansa parisataa vuotta ennen ajanlaskumme alkua. Kolonnaa kutsuttiin Bononiaksi. Roomalaiset rakensivat teitä, via Emilia yhdisti kaupungin Riminille ja Piacenzaan, ja se tie on edelleen yksi pohjoisen Italian vilkasliikenteisimmistä väylistä.
Rooman valtakunta menetti lopulta hegemoniansa Euroopassa ja barbaarit pohjoisesta valtasivat kaupungin, vaikka pyhä mies, piispa Petronius, pystyi pitkään vastustamaan hyökkääjiä. Hänen patsaansa Maggiore-torilla on nuoren Michelangelon tekemä. Varhaisella keskiajalla, 1200-luvulla, kaupungin pääkadut olivat kanavia ja ylimystöperheet rakensivat toinen toistaan korkeampi torneja mahtiaan pönkittämään. Myöhemmin keskiajalla Bologna kuului kirkkovaltioon ja yliopisto kehittyi ja kasvoi. Kun Garibaldi ja Cavour lähtivät yhdistämään Italiaa nykyiseksi valtioksi vähän yli 150 vuotta sitten, bolognalaiset nurisivat. Liekö se syynä siihen, että Emilia-Romania –alueen lippu valittiin Italian valtion lipuksi.

Paluumatkalla Bolognasta Stresaan pysähdyimme Trattoria Scaricaan lähellä Parmaa. Po-joen laakso on aika tylsää ajettavaa, peltoaukeaa toisensa jälkeen, laatikkomaisia teollisuusrakennuksia ja 60-luvun asutusta, siellä täällä joku antiikkinen kivitaloraunio, mutta ruoka on herkullista. Scarican erikoisuus on parman torttu, se on eräänlainen rasvassa uppopaistettu leipäneliö, muhkeaksi paisunut, jota syödään alkupalana parmankinkun kanssa. Reijo valitsi pääruoaksi hevospataa kun taas minä pidättäydyin raviolissa.
Stresassa on pakko yrittää tehostaa ruoansulatusta mäkivaelluksella. Sekään ei juuri auta, koska kaikki polut päätyvät ravintolaan. Levo on kävelyreiteistämme tavanomaisin. Sen Bar Sportiin olemme vieneet lähes jokaisen vieraistamme, jalkaisin tietysti, ja

matkalla mäki ottaa tasaisen maan kävelijästä luulot pois. Baarissa saa cappuccinon tai vettä tai olutta tai vaikka sprizin. Paluumatkalla Somerarossa voi poiketa lounaalle Cardiniin. Arkipäivisin ateria koostuu pastasta ja pääruoasta, yhdellätoista eurolla saa palan painikkeeksi vielä neljänneskarahvin viiniä ja kahvin. Näköalapaikalla villiviinin alla on tavallisesti monta työmiestä, ja se jos mikä on merkki oikeasta hintalaatusuhteesta.
Eilen reittimme vei tiukkaa mäkeä talomme takaa ylös Vezzoon. Meidän ei pitänyt syödä, mutta kun osuimme Locanda Verbenaan, nälkä tuli siinä paikassa. Risotto syntyi kokilta parissakymmenessä minuutissa ja tomino-juustopalanen oli rapeaksi paistunut karamellisipulin ja paahdettujen mantelien täydentämänä.

Stresan paras lounas- ja ruokapaikka on Il Vicoletto ainakin sillä perusteella, että sinne ei ilman varausta pääse. Pöytiä on vähän, herra kokkaa ja rouva tarjoilee, apuna on vain yksi palkattu tarjoilija. Listan jokainen ruokalaji on taidolla tehty, viimeksi söimme siellä risottoa ja kuhaa, jota nousee järvestä.
Eilen päädyimme illalla Pescatore-saarelle, juhlistimme brittiystäviemme viimeistä iltaa Stresassa ennen kuin he tulevat taas Stresaan syyskuussa. Belvedere– ravintolasta tullaan hakemaan moottoriveneellä. Vaikka katselemme terassiltamme saarta edessä, järvi illan tummetessa ja paluumatkalla rantahotellien valomeressä on kuin lipuisimme ajattomuuteen. Samat moottoriveneet ovat kuljettaneet ihmisiä vuosikymmeniä ja saaren rakennukset ovat keskiajalta.

Ruoka, ah ja voi, siinä laihdutuskuurit unohtuvat. Alkupalana kalaa neljällä tavalla, graavia lohta, graavia kuhaa, paistettua siikaa ja halstrattua makrillia, pääruokana kuhaa italialaiseen malliin pikkutomaattikaprishöystöillä eikä jälkiruokaakaan voi jättää väliin. Jäädykeannos, semifreddo, kruunaa aterian. Belvederen jäädykkessä on paahdettua pähkinää, nougatiksi sitä kai sanotaan, appelsiinikastikkeella.
Matka takaisin kotirantaan oli juuri niin romanttista, että hyvin ymmärrän, miksi Monacon prinsessan Carolinen nuorin poika, Pierre Cashiraghi, on napannut Borroméen tyttären ja viihtyy myös näillä rannoilla.