Taas olemme saaneet matkustaa inspiroivassa seurassa, tällä kertaa Calabrian matkalla Italiassa. Syyskuun lämpö Tropeassa hyväili meitä, ehdimme pienellä porukalla nauttia jopa Tyrrhenanmeren lempeistä aalloista. Turismin rikastuttama rantakaupunki oli neljä vuorokautta kiintopisteemme. Sieltä teimme bussiretkiä lähistölle. Meitä oli neljätoista, kaikki vanhoja tuttuja, ystäviä ihan. Vaihdoimme kuulumisia, kuulimme toisiltamme tarinoita, muistoja ja hauskoja anekdootteja. Nauroimme, vakavoidumme ja opimme. Uutta tuli enimmäkseen historian muodossa, nyt olimme kolmannen kerran Jaakkojuhani Peltosen seurassa. Tampereen alumnien retkiä Italiaan on tehty jo parikymmentä vuotta, alun perin Aino Katermaan vetäminä. Me Reijon kanssa pääsimme mukaan vuonna 2015, jolloin kirjoitin tämän linkin takana olevan blogitarinan.
Kymmenen vuotta sitten näimme ensi kertaa Cattolica di Stilon, korumaisen bysanttilaisen kirkon. Silloin olimme toista kertaa Tampereen Alumnien retkellä Italiassa. Tässä linkki siihen blogitarinaan. Teemana tuolloin oli lukaanit, jotka levittäytyivät 400 eKr. nykyisen Marchen ja Abruzzon alueilta Apenniinien vuoristoa ja jokia pitkin Basilicatan, Campanian ja osin myös Calabrian alueille. Heimo muodosti jonkinlaisen kylien ja kaupunkien liittovaltion. Lukaanit laajensivat elintilaansa vähin erin myös rannikolle. Tällä kertaa matkamme aiheena oli Magna Grecia, Suur-Kreikka. Kreikkalaisia siirtokuntia oli saapunut Italian eteläisille rannoille jo viisisataa vuotta ennen kuin lukaanit asettuivat vähän ylemmäs sisämaahan. Kreikkalaiset asettuivat rannikolle ja perustivat yli kaksikymmentä asutuskeskusta. Niistä suuria ovat edelleen Napoli, Reggio Calabria ja Taranto. Antiikin aikaan suurkaupunkeja olivat Poseidon ja Locri. Asukasmääriä ei varmuudella tiedetä, mutta suurista asutuskeskuksista oli kyse. Siirtokunnat etsivät perheilleen elantoa, nuorille tulevaisuutta, sopivaa viljelysmaata, metsästysalueita, kala-apajia ja usein pakoa ikävyyksistä, sodasta ja muusta kurjuudesta. Kreikkalaiset olivat merenkulkijoita, joten rakennettujen kaupunkien ketju soi heille myös merten herruuden.
Kreikkalainen Poseidon tai myöhemmin roomalaisten nimeämä Paestum oli tiettävästi yli 10.000 asukkaan kaupunkivaltio, kukoistuksessaan 560-440 eKr. Hämmästyttävää on, että sen temppelit ovat säilyneet pystyssä vuosisatojen ja -tuhansien ajan. Meille kerrotaan kaupungin rakentuneen tähän asti kaikki maanjäristykset kestäneellä kalliolaatalla. Doorilaiset pylväät nousevat korkealle, voimme kuvitella, kuinka komeita temppelien päätykolmiot olivat aikanaan punaisten, sinisten, vihreiden ja kultapintojen väriloistossa, taruja kuvaavien reliefien koristamina, sisällä pylväitten ja tasojen eristämiä eri yhteiskuntaluokkien alueita, votiivilahjapatsaita ja rituaaleissa käytettäviä taidokkaasti mustalla ja terrakotalla piirrettyjä maljoja. Uhrialttarit sijaitsivat temppelien ulkopuolella, joten savu tai kuumuus ei rikkonut pintoja. Lukaanit halusivat yhteyden merelle ja valtasivat Poseidonin tiettävästi suunnilleen 380 eKr, mutta sallivat kreikkalaiskulttuurin jatkumisen. Runsaat sata vuotta myöhemmin roomalaiset ottivat kaupungin haltuunsa. Paestum tyhjeni vuoteen 800 jKr. mennessä. Roomalaisvaltakunnan murentuminen aloitti rappion, jota kiihdytti alueen soistuminen, malaria ja saraseenien hyökkäykset.
Reijon kanssa kävimme Paestumissa, kun kokosimme kirjaamme Italiaa ristiin rastiin Goethen kannoilla. Goethe oli tutustunut kymmenisen vuotta aiemmin Giovanni Battista Piranesin temppeleistä tekemiin etsauksiin. Hän otti vossikan Napolista. Matka oli pitkä ja hankala, mutta perille päästyään Goethe hurmaantui. Hän hämmästyi temppelien määrää ja alueen laajuutta. Noihin aikoihin Paestum oli lammaspaimenien käytössä. Osa kaupungin kivipaaseista oli raahattu teiden pohjiin ja lähiseudun uudisrakennusten materiaaleiksi, mutta ylväät temppelit oli jätetty paikoilleen.
Ainon kanssa käväisimme myös Locrissa. Siitä en silläkään kertaa saanut juuri muuta irti kuin, että käsittämättömän suuri kreikkalaiskaupunki se on aikanaan ollut. Nykyinen Locri on rakennettu pitkälti vanhan päälle, mikä hidastaa arkeologisia tutkimuksia. Muutaman sadan vuoden kuluttua tämäkin paikka lienee ulkoilmamuseo, jossa ainakin osa rakennuksista on entisöity entiseen komeuteensa. Meille kiinnostavampi kokemus oli Gerace, joka rakennettiin kukkulan laelle siinä vaiheessa kun saraseenit alkoivat tehdä rannikolla asumisen mahdottomaksi. Keskiaikaisen kaupungin näköalaterassilta saimme ihailla normanniajan linnaa. He olivat viikinkitaustaisia, Normandiasta, Ranskasta. Kaiketi langobardit värväsivät vahvoja sotilaita avukseen bysanttilaisjoukkoja vastaan, mutta ajan myötä normannit havaitsivat omat mahdollisuutensa alueiden herroina. Normannit työnsivät saraseenit pois Italian rannikolta, joten Etelä-Italia säilyi roomalaiskatolisena eikä jäänyt kreikkalaiskatoliseksi. Saraseenien vaikutuspiirissä Italiasta olisi voinut tulla islamilainen valtio.
Cattolica di Stilo ei oikeastaan kuulu lukaanien eikä kreikkalaissiirtokuntien historiaan, sillä se on rakennettu suunnilleen vuonna 800 ennen normannien vallanaikaa. Se on pieni, runsaat 7 metriä kanttiinsa, ja ehkä juuri siksi todella viehättävä ja viihtyisä. Ainutlaatuinen bysanttilainen rakennus oli pitkään muurattu umpeen, mutta 1500-luvulla se otettiin uudelleen käyttöön maalaamalla uudet freskot vanhojen päälle. Taiteilijat kuitenkin kunnioittivat arkkitehtuuria ja aiempia maalareita toteuttamalla omat kuvansa samalla tyylillä peittämättä kaikkia kreikkalaisia tekstejä. 1900-luvulla rakennus entisöitiin, purkamalla sitä suurentavat 1500-luvun rakennelmat.
Geracen tuomiokirkko on kaksikerroksinen, keskiaikainen Santa Maria Assunta -katedraali on rakennettu bysanttilaisen kirkon päälle. Se on krypta, jonka laidoilla arkeologiset kaivaukset jatkuvat. Luolia on löytynyt lisää, ja niiden esille kaivaminen ympärillä olevia rakennuksia vaurioittamatta on hankalaa. Rakenteihin aikanaan piilotettu kultaraha on nostettu pyhäinjäännöksenä esille. Niin kaiketi rakennusprojekteissa on aina tehty, jotain piilotetaan seuraavien sukupolvien iloksi.
Kymmenen vuotta sitten bussimatkalla Cattolica di Stilosta Cosenzaan ja edelleen Reggio Calabriaan etsimme nälkäisinä jostain pikkukylästä ravintolan, raotimme sen puoliavointa ovea ja työnnyimme asiakkaiksi. Omistaja äkkäsi kolmenkymmenen henkilön seurueen tuoman liiketoimintamahdollisuuden. Hän tarjoili meille heti ruoan kypsymisen aikana monta pulloa viiniä. Vatsat täyttyivät, hauskaa oli, mutta aikaa kului niin, että emme ehtineet Reggio Calabrian Museo Nazionaleen. Tällä kertaa se onnistui. Riacen pronssiset kreikkalaisia sotureita esittävät patsaat valloittavat varmasti jokaisen katsojan. Mitä komeammat parimetriset miehet täydellisine piirteineen, hopeahampaineen ja jokseenkin itsestään tietoisina eivät jätä ketään kylmäksi. Meidät puhallettiin viileän puhtaiksi eteistilassa, jossa saimme seisoa pitkältä tuntuvan minuutin ennen kuin pääsimme vartiksi patsaisen äärelle. Saimme kuulla, että näin pyritään pitämään näyttelytilan ilma mahdollisimman vähän patsaita vaurioittavaksi. Vuonna 1972 nämä urhot, nuori soturi ja täyteen miehuuteen ehtinyt, on löydetty Riacen edustalta, suunnilleen Italian kantapään kohdalta, meren pohjasta. Ne on valmistettu klassisella kaudella suunnilleen 430 eKr.
Reggio Calabrian arkeologisessa museossa on paljon muutakin mielenkiintoista. Dioskuuriveistokset, kreikkalaisen ja roomalaisen mytologian mukaiset, Castor ja Pollux kiinnostivat aikanaan Goethea. Marmoriin veistetyt patsaat ovat nykyisen presidentipalatsin aukiolla Roomassa. Arkeologisen museon aarteet ovat vanhemmat, suunnilleen 400 eKr. Kalanpyrstöinen Triton kannattelee näitä Locrista löydettyjä aarteita. Kiinnostavaa oli myös hautalöydöt. Kivisten sarkofagien sisäpinnat on maalattu, jotta haudattu viihtyy ja pystyy kertomaan elämästään tuonpuoleisille.
Edellisellä retkellämme ylitimme Joonianmeren ja Tyrrhenanmeren välisen Messinansalmen. Nyt näimme kahden merivirran värieron bussin ikkunasta lähestyessämme Scillaa. Se on tullut kuuluisaksi Odysseuksen harharetkien tarusta, jossa seireenit kutsuvat merimiehiä tuhoon. Pyörre imaisee sisäänsä laivan seireenejä lähestyttäessä ja merihirviö Scillan puolella nappaa kuusi miestä suihinsa. Lokakuussa Scillan kujilla oli rauhallista. Ei näkynyt hirviöitä, vain kissoja, jotka laiskottelivat kalastusveneitten suojissa. Kummallisin näky oli vesipullot ovenpielissä ja kukkapurkeissa, meille kerrottiin niiden estävän kissojen reviirien merkkausta.
Ruoka Tyrrhenianmeren rannassa oli erinomaista. Kalaruokien ystäville Etelä-Italia on taivas. Saimme tutustua myös Bergamottiin, Calabriassa ja Afrikan puolella kasvavaan sitrushedelmään, jonka maku oli lähes yhtä terveellinen kuin kotoisa tyrnimme.
Jäämme odottamaan ensi syksyä. Luvassa saattaa olla Rooma ja sen salatuimmat aarteet.
